Vain aika kertoo

Olen kauvan aikaa sitten päättänyt että kun 'prosessi' on alkamassa alan kirjoittaa blogia, ja älkää huoliko kyllä selitän mitä sanalla prosessi tarkoitan.
Mutta kuitenkin nyt kun on blogi luotu niin valkoinen tyhjyys tuijottaa silmiin ja mitään ei oikein tule kirjoitettua... Paljon on asioita mielessä ja suurin osa kirjoitettuna päässä, mutta mitään ei kuitenkaan paperille asti.
Ehkä tämä tästä?

Kuitenkin, blogi siis tulee käsittelemään minun Nemon elämääni ja siihen liittyviä muutoksia, varmastikkin lähinnä niillä tuulilla kuitenkin kun. sukupuolen muutos.
tässä kohtaa voin jo nähdä silmän pyörittelyä ruudun takaa " taas näitä " juttuja mutta kuitenkin, en tule pitämään blogia sen takia että saisin ison ryhmän seuraamaan tekemisiäni, lähinnä oikeastaan ystävilleni, koska en juurikaan puhu heille asiasta kauheasti, tai yli päätä pidä kauheasti yhteyttä netin kautta koska olen erittäin laiska kirjoittaja ( ja aloitan blogin pitämisen, tämä tietää hyvää) ja toivottavasti sukulaisille, jotta he voisivat nähdä edes hetken verran minun elämäni, minun silmin.

Ja myöskin sen takia että olen huomannut että omat blogkini raakileet kiinostavat itseäni hyvin syvästi, koska kaikki nolot tekstit ovat kuitenkin minun silloisen mieleni tuottamia, ja vaikka hyvin usein ovat noloja ja aivan kamalaa kirjoitettavaa, niin ne ovat silti minun mielestäni hypänneet siihen, ja on myös kiva huomata useassa kerrassa kuinka paljon olen kasvanut!

Mutta kuitenkin, prosessini on ollut tässä jo pitkään kestänyt asia jota olen pikkuhiljaa tökkinyt koivellani ja kokeillut jäätä, ja voisinkin varmaan historiaani hieman selvittää tässä ensimmäisen kierroksen kanssa.

Olen aina ollut hyvin poikamainen tai sukupuoli neutraali, itse en pidä siitä että asiat luokitellaan "poikien" ja "tyttöjen" jutuiksi, mutta tulen varmaan kuitenkin selvyyden vuoksi niitä sitten laatikkottelemaan jos joku tätä blogia innostuu lueskelemaan.
Tietenkin kun ollaan pieniä vanhemmat ostavat sitten joko punaisia tai sinisiä vaateita ja lelut sen mukaan mitä lapsen housuissa on, ja näin minunkin isäni ja isovanhempani ovat tehneet.
Mutta kuitenkin, olen minä kotia leikkinyt ja babritkin olivat kivoja, mutta kiinosti myös autot ja leegot.
Kuitenkin muistan elävästi, kuinka ensikerran kun minulta leikattiin pitkät hiukset alle olkapään pituuteen, keksimme kaverini kanssa että jos laitan lätsän päähän ja hupparin päälle niin näytän ihan pojalta ja yritimme huijata että olen serkkuni joka on tullut kylään jostain, ja muistan myös sen että nautin ajatuksesta että olisin poika jo silloin.
minusta myös löytyy kuva jossa olen pukeutunut pojaksi. ( voin yrittää löytää kyseisen otoksen joskus blogiini jos jotakuta sattuu kiinostamaan pieni Nemo)

Mutta kuitenkin, muistan vain sen ajan kun en edes vielä tiennyt että väärään sukupuoleen syntyminen olisi mahdollista, asuin suuriman osan elämästäni pienellä paikkakunnalla ja isoin kaupunki jossa kävin oli Turku ja sieläkin vain viikonloppuna, ja sieläkin piirit olivat pienet.
Kuitenkin kun aloin kasvamaan ihmettelin kovasti muutoksia, en vain ymmärtänyt mitä oli tapahtumassa itselleni, muut rupesivat meikkaamaan ja murehtimaan rintaliiveistä ja että entä jos ne pienet nyppylät näkyvät paidan läpi ja voi ei.
Itseäni se ei juurikaan vaivannut, olin kehityksessä aika paljon muita myöhässä ja silloinkin kun omat tissini alkoivat kasvaa häpesin niitä todella paljon, ja muistankin kun olin vaihtamassa paitaa ja isäni käveli ohi nolostuin aivan hirveästi ja hän kiusoitteli minua siitä, muistan kuinka kipeältä se tuntui, en minä halunnut rintoja.
Kuitenkin sivuutin nämä tunteet, en tiennyt vieläkään tästä ilmiöstä kun trans. Yritin olla tyttö, toivoin että kun rintani kasvaisivat isommiksi ehkä tuntisin itseni enemmän naiseksi, ja ehkä jos laittaisin tukkaani ja rupeaisin meikkaamaan, mutta energiani ei riittänyt siihen vaikka montaa kertaa lupasin itselleni että " huomenna meikkaan ja laitan tukan ennen kun menen kouluun ja valitsen söpöt tyttömäiset vaateet" ja arvaa sainko koskaan aikaiseksi tälläistä sitten tehdä, sama huppari ja t-paita farkkujen kanssa päälleni ilmestyi kuitenkin, ja naama meikittömänä.

Sitten vain luovutin, pukeuduin miten mieliteki ja sitten ilmestyi muoti ilmiö "Emo" ja emomeikit nyt olivat helppo tehdä, vaikka usein ne väänsinkin naamaani vasta koululla.
Kuitenkin, seitsämännellä luokalla ymmärsin että jotain oli vialla ja pahasti, ikävä kyllä tämän tajuamisen jälkeen tapasin ehkä suuriman haatseeni elämässäni ja tästä asiasta saatan kirjoittaa mutta nyt sitä en tee, kuitenkin se kokemus jonka läpi menin kertoi paljon, minua ei oltu luotu naiseksi tähän maailmaan.

Muistan kuitenkin tunnin koulussa jossa käsittelimme trans ihmisiä, ja opettaja kysyi luokalta mielipidettä joka järjestettiin käden nostolla
"Onko teistä okein vaihtaa sukupuolta"

Muistan elävästi tilanteen, istuin luokan edessä ja katsoin taakseni, tottakai käteni oli ylhäällä, vain yksi ihminen lisäkseni nosti kätensä, ei edes hyvä ystäväni jonka olen tuntenut melkein koko elämäni piti kättään alhaalla. Muistan kuinka olkapääni muuttuivat raskaiksi, ja käteni valahti alas ja tuijotin pulpettiani, tukkani oli valahtanut naamani eteen ja kyyneleet tuppasivat silmiini ja muistan ajatuksen "odottakaahan vaan kun saan olla oikea minä, luokkakokouksesta voi tulla hauskaa kun paikalle ei savukkaan Petra vaan Nemo"

Muutenkin nuo tunnit olivat helvettiä minulle, luokkani ei koskaan ollut hyväksyvä, homofobiaa ja muuta vastaavaa lieksottiin ja kun minä satuin olemaan hyvin ylpeä fatkasta että minusta sukupuolella ei ollut mitään väliä.

Kuitenkin, aijemmin mainitsemastani "koettelemuksesta" päästyäni eristyin elämästä hetkeksi, ja rupesin miettimään.
4.3.2011 oli päivä jolloin viimeisen kerran laittauduin, ja menin ulos.
Jätin hyvästi sinä päivänä nimelle Petra ja pudotin naamarin, vaikken kertonutkaan vielä sinä päivänä kellekkään ja maski tippui muiden silmissä vain hiljattain, olin rehellinen viimein itselleni ja annoin sen taakan vain valua pois.
Kuitenkin tuona 4.3.2011 päivänä päätin myös että en lähtisi hakeutumaan prosessiin ennen kun täyttäisin 21.
Miksi? Siksi että tämä on iso prosessi, entä jos haluaisin lapsen, entä jos se olisi vain vaihe elämässäni? etc. Kysymyksiä oli varmasti satoja, mutta näiden vuosien varrella ne ovat karsitutuneet pois ja tulen niistä puhumaan blogissa varmastikkin.

Kuitenkin täytän 13 päivän päästä 21 ja minulle on tullut postia HYKSistä ja minulle on varattu ensimmäinen tapaaminen.
Kuitenkin tiedän että ensimmäinen tapaaminen ei oikeastaan tarkoita mitään, mutta kyllä se tarkoittaa, se tarkoittaa sitä että lumipallo on lähetetty matkalle mäkeä alas.
Ja voin sanoa että tämä jännittää aivan mahdottomasti, mutta tunnen olevani valmis tähän ensimmäiseen tapaamiseen, sekin on askel eteenpäin.

Joten tälläistä tekstiä ensimmäiseen postaukseen, tuntuu vähän tönköltä lopettaa vain tähän mutta tämäkin on jo aikamoinen romaani ja alussa olin huolissani ettei tekstiä tulisi yhtään, nyt sitä sitten on jo ilmestynyt ruutuun ja aihetta käyty ympeäri pyöreästi läpi

varmasitkkin palaan vielä taaksepäin ja käsittelen tätäkin tekstiä tarkemmin jos se tuntuu tarpeeliselta.
Ja jos tälle saadaan lukioita niin olisi ihan kiva kuulla kysymyksiä ja  vastavätteitä ja tietenkin parannus ehdotuksia!

Joten päätän tämän tekstin tähän ja käyn ekittämässä kupin kahvia ja yritän saada jotain elämälläni aikaiseksi.

Kuulumisiin
- Nemo

ps. Kulta tähti kaikille jotka tietävät urlin alkuperän!